Autismitietoisuuden viikkoa vietetään 31.3–6.4.2025.
Lisätietoa: Autismitietoisuuden viikko – Autismiliitto
Tässä blogitekstissä Setlementti Tampereen Omavoiman harjoittelija Laura pohtii omaa suhdettaan työelämään.
Kaikki elämäni palkkatyöpäivät mahtuisivat yhden kuukauden sisälle. Se voisi olla yhteiskunnallisesti hyväksyttävä tilasto jos olisin 20-vuotias (ja on ihan toisen keskustelun aihe, olisiko se silloinkaan hyväksyttävä määrä työkokemusta), mutta yli kolmekymppiselle se on pöyristyttävää. Voisin kirjoittaa vaikka siitä, kuinka töitä saadakseen pitäisi olla jo töitä tai vähintään suhteita, sillä kukaan ei halua palkata ihmistä, jolla ei ole kokemusta. Mutta se olisi hirvittävän tylsää, ja nähty mediassa monta kertaa ennenkin.
Joten kirjoitan autismista. (Jee!)
Työ- ja opiskelupolkuni ei välttämättä ole se johdonmukaisin. Ensimmäisenä opiskelin kosmetologiksi. Jokapäiväinen ihmisten koskeminen (yök) ja smalltalk (tuplayök) paljastuivat jo kouluaikoina niin kuormittaviksi, etten missään vaiheessa haaveillut työstä alalla. Plus yrittäjyys? Ei paras vaihtoehto ihmiselle, jonka toiminnanohjauksen haasteet mahdollistavat yleensä yhden (1) projektin kerrallaan.
Seuraava etappi opintopolullani oli myynnin ammattitutkinto. Järkeilin, että myyjänä asiakaskontaktit ovat lyhyempiä ja pinnallisempia, ja kuormituskin näin ollen pienempi. Seitsemän viikon työharjoittelu kosmetiikkaliikkeessä uursi 24-vuotiaalle minulle ikuiset juonteet suun ympärille, sillä jos myynti jotain on, niin ikuista hymyilyä. Lisäksi se on vain rasittavaa.
Pian myynnin ammattitutkinnon jälkeen sain diagnoosin autisminkirjon häiriöstä. Ei ehkä se traditionaalisin hetki, jonka ihmiset urapolkua muistellessaan mainitsevat, mutta minulle se on mainitsemisen arvoinen. Olinhan lähtenyt opiskelemaan hoitotyötä ja asiakaspalvelua kuvitellen, että kumpikin oli minulle opiskeltavissa: kuvittelin, että tarpeeksi ahkeralla harjoittelulla minusta tulee sekä sosiaalinen perhonen että pyrkyrimäinen hai (”Autistiset ihmiset eivät ymmärrä metaforia!” …eivätkö? Eikö kukaan heistä?), joka ei kuormitu puhtaasti siitä, että on ihmisten ympäröimänä. No, olin väärässä. Ja kun sain aikuisena autisminkirjon diagnoosin, kävi ilmi, ettei ah-niin-toimivan-ja-ekstrovertin ihmisen esittäminen ollutkaan ihan tavallista, jokaisen ihmisen päivittäiseen interaktioon kuuluvaa toimintaa. Se olikin maskaamista, eli itselle luontaisten piirteiden peittelyä ja sosiaalista imitointia. Joten hei, ei ollutkaan ihme että se päivittäin harrastettuna kuormitti!
Aiemman opintolainan kuormittamana lähdin lopulta yliopistoon kasaamaan uutta (#ikuisestiveloissa). Olin kiinnostunut siitä miksi yhteiskunta toimii (tai aika usein ei toimi…) niin kuin se toimii, joten yhteiskuntatutkimus kuulosti loogiselta. Tavallaan yliopisto myytiin minulle väärin. Kuvittelin sen olevan yksin nyhertämistä norsunluutornin kellarissa sanojen ja tutkimusten parissa, mutta sen sijaan se olikin ryhmätöitä ja oletuksia verkostoitumisesta. Gradun kirjoittaminen: helppoa ja hauskaa. Pakollinen englannin ryhmätyö Zoomin kautta: on parempi, jos emme puhu mitään siitä tai lääkityksistä, joita jouduin ottamaan. Ja kukaan ei viiden (5) opiskeluvuoteni aikana kertonut minulle, mitä yhteiskuntatutkimuksen maisterinpapereilla tehdään, ei, vaikka kysyin useaan otteeseen eri ihmisiltä. Luulen, että verkostoitumisesta ja hiljaisen tiedon ymmärtämisestä olisi tässä vaiheessa ollut jotain hyötyä. Ja ehkä olisi lukemisen lisäksi pitänyt opiskella ihmisten nimiäkin.
Nyt voit ehkä kysyä, mikä pointti tässä kirjoituksessa oli. Joku voi myös sanoa ”hei, ethän edes käsitellyt tässä työtä vaan pääasiassa opiskelua?” Ensinnäkin, vau, jos noin nopeasti valuu kritisoimaan toisten tarinoita, kannattaisiko miettiä OMAA hyvinvointia. (Oikeasti. Olen vähän huolissani sinusta.) Ja toisekseen, muistatko sen ensimmäisessä kappaleessa mainitun jutun palkkatyökokemuksestani? Ei hirveästi kerrottavaa. Tällä hetkellä olen työkokeilussa testaamassa, onko minulle mahdollista jaksaa edes osa-aikaista työtä. On hyvin mahdollista, etten tule koskaan olemaan yhteiskunnan hyödyllinen jäsen, eikä Kela silti edes suostu tekemään minulle lobotomiaa, eutanasiasta puhumattakaan. (”Autistiset ihmiset eivät ymmärrä ironiaa!” …öö, ymmärrätkö SINÄ?)
En ole missään nimessä ainoa kirjolla oleva ihminen, jonka työelämään kiinni pääseminen ja siellä pysyminen ei täytä yhteiskunnallista ja kulttuurista ihannetta. Työikäisistä autisminkirjon ihmisistä on työelämässä noin 30 prosenttia. (Uskomatonta mutta totta: olen siis kerrankin viiteryhmäni enemmistössä.) Mistä puheen ollen: Autismiliiton vuotuisen autismitietoisuuden viikon aihe on juurikin autisminkirjon ihmisten työelämään liittyvät epäkohdat. Mikä sensaatiomainen sattuma eikä todellakaan syy, miksi päädyin kirjoittamaan tämän esseen. (Tämä oli sarkasmia. Ihan tiedoksi.) Autisminkirjon ihmisten kyvyt valuvat usein hukkaan työelämän joustamattomien rakenteiden ja ymmärryksen puutteen vuoksi, mistä syystä tietoisuuden lisääminen on tärkeää: paitsi autisteille, niin myös työnantajapuolelle (ja silläkin puolen pöytää, eipä nyt huijata itseämme, on mitä luultavimmin ihmisiä kirjolta).
Laura (Omavoiman harjoittelija)
Omavoima järjestää 8.4.2015 klo 17–19 yhteistyössä Työnimuun! -hankkeen kanssa teemaillan, jossa pohditaan nuorten neurokirjon naisten suhdetta työelämään.
