Vertaisohjaajina avoimessa ryhmässä – kokemuksia, kohtaamisia ja kasvua
Blogi-tekstin kirjoittajat Amanda ja Katja ohjasivat Perheväkivaltaklinikan avointa vertaistukiryhmää. Ryhmän jälkeen he kokosivat yhdessä ajatuksia ja pohdintoja kokemuksistaan.
Kun päätimme ryhtyä vertaisohjaajiksi avoimeen vertaistukiryhmään väkivaltaa kokeneille naisille, mielessämme kulki monenlaisia tunteita. Mukana oli innostusta ja merkityksellisyyden tunnetta, mutta myös epävarmuutta: osaammeko ohjata, osaammeko kohdata toisten kokemukset riittävän hyvin – ja mitä omat kokemuksemme nostavat pintaan? Tiesimme kuitenkin, että juuri ne kokemukset, jotka joskus ovat satuttaneet meitä eniten, voivat myös olla voimavara toisille.
Valmistautuminen ryhmän alkamiseen oli sekä käytännöllistä että sisäistä. Kävimme yhdessä läpi ryhmän rakennetta, teemoja ja työnjakoa. Keskustelimme avoimesti myös omista rajoistamme ja siitä, miten pidämme huolta jaksamisestamme. Olimme sopineet etukäteen teemoja, kuten ’rakkautta vai riippuvuutta’, ’lähteä vai jäädä’ ja ’voimavarat ja jaksaminen’, mutta samalla halusimme jättää tilaa sille, mitä ryhmä itse tuo mukanaan.
Ensimmäinen tapaaminen jännitti. Ilmassa oli varovaisuutta, ehkä pientä epäluuloakin – mikä on täysin ymmärrettävää, kun kyse on näin henkilökohtaisista ja kipeistä asioista. Vähitellen tunnelma alkoi kuitenkin pehmetä. Pienet nyökkäykset, jaetut katseet ja ensimmäiset sanat loivat pohjaa luottamukselle. Oli koskettavaa nähdä, miten ryhmä alkoi rakentua: ihmiset rohkaistuivat puhumaan, kuuntelemaan ja olemaan toisilleen läsnä.
Ohjaajina koimme monia hetkiä, jotka jäivät mieleen. Erityisesti ne tilanteet, joissa joku sanoitti kokemuksen, jota toinen ei ollut aiemmin osannut pukea sanoiksi. Tai kun joku kertoi oivalluksestaan – siitä, ettei ole yksin näiden asioiden kanssa. Lisäksi yhdessä nauramisella oli parantava voima. Nämä hetket muistuttivat meitä siitä, miten tärkeää vertaistuki on.
Ohjaaminen tuntui pääosin luontevalta, mutta ei aina helpolta. Haastavimpia olivat hetket, jolloin ryhmässä nousi esiin kokemuksia, jotka herättivät itsellä kipeitä muistoja menneestä. Silloin piti tasapainoilla empaattisen läsnäolon ja ohjaajan roolin välillä. Opettelimme jatkuvasti tunnistamaan omia rajojamme ja pitämään niistä kiinni. Myös ohjaajaparina toimiminen oli suuri voimavara: pystyimme tukemaan toisiamme, täydentämään toistemme ajatuksia ja jakamaan vastuuta.
Ryhmässä käsitellyt teemat herättivät paljon keskustelua, ja jokaisella kerralla juttua olisi riittänyt pidempäänkin. Samalla ryhmä toi mukanaan myös uusia teemoja, joita emme olleet etukäteen suunnitelleet. Tämä muistutti meitä siitä, että ryhmä elää osallistujien mukana – ja sen kuuluukin elää.
Ryhmän päättyessä pysähdyimme pohtimaan omaa matkaamme. Olimme oppineet itsestämme paljon – sekä ohjaajina että ihmisinä. Kokemus vahvisti myös omaa toipumistamme. Huomasimme, että omat kokemuksemme eivät enää määritä meitä samalla tavalla kuin ennen. Ne ovat osa meitä, mutta eivät koko tarina. Lisäksi ystävyytemme vain vahvistui.
Ryhmä vaikutti selvästi myös osallistujien kokemukseen. Heidän palautteensa oli erittäin positiivista, ja monet kertoivat saaneensa ryhmästä voimaa, ymmärrystä ja toivoa. Se tuntui merkitykselliseltä – ja myös yllättävän liikuttavalta. Viimeisen tapaamisen jälkeen olo oli haikea mutta kiitollinen. Olimme saaneet olla osa jotain tärkeää.
Jos meidän pitäisi kuvata koko kokemus yhdellä lauseella, se olisi: jaettu kokemus voi muuttua yhteiseksi voimaksi.
Haluaisimme sanoa vertaisohjaajuutta harkitsevalle: et tarvitse valmiita vastauksia, riittää että olet läsnä, kuuntelet ja uskallat olla oma itsesi. Ja tuleville ryhmäläisille haluamme sanoa: et ole yksin – ja toipuminen on mahdollista, askel kerrallaan.
Tämä kokemus kannustaa meitä jatkamaan. Haluamme ohjata uudelleen, koska tiedämme nyt entistä vahvemmin, miten suuri merkitys vertaistuella voi olla – sekä muille että meille itsellemme.
– Amanda ja Katja