Blogisarjamme on syntynyt asiakkaiden kysymyksistä.
Kohtaamme usein vaikeita pohdintoja, kuten pitäisikö lähteä vai jäädä? Tämän blogisarjan teemat nousevat juuri näistä asiakkaidemme usein esittämistä kysymyksistä – tarjoamme tietoa ja tukea päätösten tueksi.
Blogi-tekstin kirjoittaja Päivi Segerroos työskentelee Perheväkivaltaklinikalla kriisityöntekijänä.
Asiakkaani astuu vastaanottohuoneeseeni. Hän liikkuu varovaisesti ja hieman arastellen eteenpäin. ” Ole hyvä, käy istumaan”: sanon ja istuudumme mukaviin punaisiin nojatuoleihin. Hän on noin neljäkymmentävuotias nainen. Hän ei tiedä, mitä sanoa tai mihin katseensa kohdistaisi. Hän huokaisee syvään, nostaa katseensa ja toteaa:” Minun on niin paha olla. Jotain puuttuu, en osaa kuvata, ahdistaa ja kurkkua välillä kuristaa. Tiedän, että minun ei ole hyvä olla tässä suhteessa, mutta en tiedä miksi ja miten olen tähän päätynyt.”
Ajattelemme usein lähes itsestään selvästi, että koti on turvapaikka ja se rauhan tyyssija, jossa jokaisella on oma tila ja mahdollisuus rauhoittua ja rentoutua. Sieltä haetaan voimaa arjessa jaksamiseen. Parhaimmillaan se näin onkin.
Entä sitten, kun kodin ilmapiiri ei olekaan turvallisuutta huokuva vaan siellä pelottaa ja ahdistaa. Entä jos parisuhteessa esiintyy väkivaltaa, joka murentaa tuota tärkeää turvallisuuden tunnetta. Meistä kukaan ei solmi parisuhdetta niin, että se on alun alkaen huono tai ahdistava. Lähdemme suhteeseen hyvää uskoen ja toivoen. Unelmoimme ehkä suuriakin. Lähisuhteessa tapahtunut väkivalta saattaa hämärtää ymmärryksen siitä, millaisen turvallisuudentunteen pitäisi olla. Väkivaltaa voi olla vaikea hahmottaa ja selittää. Usein se ilmenee epämääräisenä pahana olona.
Henkinen väkivalta on myös usein ensimmäinen väkivallan muoto, jota parisuhteen tulee. Se voi olla haukkumista, alistamista, toisen mitätöimistä tai eristämistä muista ihmisistä. Henkinen väkivalta alkaa usein vähitellen ja huomaamatta. Saatamme ajatella, että se on meidän tapamme käsitellä asioita. Ei hän oikeasti tarkoita mitään haukkumisellaan. Hänellä on vain niin paha olo. Toisen käyttäytymistä puolustellaan, koska ei haluta toiselle mitään pahaa tai ymmärretään häntä enemmän kuin olisi ehkä tarpeen.
Voi myös olla, että vähättelemme tapahtuneita asioita. ” Onko väliä sillä, jos tavarat lentelevät vihan puuskassa, jos liikkuvan esineen ei ole tarkoitus osua? Onko turvallisuuden kannalta sama asia, jos toinen lyö nyrkillä vai vähän läpsäilee?”
Vastaanotolle tullut asiakas saattaa häkeltyä, kun esitän kysymyksen turvallisuudesta. Kysymys voi olla ihan uusi ja yllättävä tai väkivalta voi olla jo niin totuttu asia, ettei sitä osaa erottaa väkivallaksi tai edes huonoksi käytökseksi. Helposti ajattelemme turvallisuutta fyysiseksi turvallisuudeksi. Kumppani ei ole fyysisesti väkivaltainen, niinpä asian annetaan olla. Riitaa vältetään viimeiseen asti. ”Kävellään munankuorilla tai lakaistaan pahasti sanotut sanat maton alle”.
Turvallisuudentunne syntyy kokemuksesta, että saa olla oma itsensä toisen seurassa. Jotta voi olla oma itsensä, tarvitaan molemmin puolista luottamusta. Luottamuksen ilmapiirissä ei ole uhkaa, pelkoa, vähättelyä, manipulointia tai sanallista satuttamista. Turvallisuudentunne rakentuu aidosta läsnäolosta ja saatavilla olosta. Se edellyttää toisen hyväksymistä ja kunnioitusta. Tärkeänä osana on myös omien ja toisen rajojen ymmärtäminen ja hyväksyminen. Meillä jokaisella on oma tahto ja itsenäisyys myös parisuhteessa. Omien ja toisen rajojen ymmärtäminen ja hyväksyminen luovat luottamusta ja siten myös turvallisuutta.
Kun turvallisuuden tunne heikkenee, sijalle tulee usein pelon tunne. Pelko aiheuttaa helposti lamaantumista. Jotta näin ei tapahtuisi todellisessa tilanteessa, on hyvä tehdä itselleen oma turvasuunnitelma. Kannattaa miettiä kenen kanssa voi luotettavasti keskustella asiasta, mihin soittaa, jos tilanne kärjistyy, mihin voit mennä tarvittaessa. ja mitä ottaa mukaan. Yksin ei kannata jäädä tässäkään tilanteessa. Apua on saatavilla. Keskustelu ja ajatusten jakaminen läheisten, ystävien tai ammattilaisen kanssa auttaa näkemään omaa tilannetta avarammin. Sen vuoksi kannattaa rohkeasti ottaa yhteyttä esimerkiksi Perheväkivaltaklinikalle.
Perheväkivaltaklinikalle voit ottaa itse yhteyttä ilman lähetettä. Palvelu on maksutonta ja luottamuksellista. Kohtaamme niin lähisuhdeväkivallan kokijoita, tekijöitä kuin pariskuntiakin silloin, kun se on turvallista. Teemme sekä yksilö – että parityöskentelyä. meillä on myös erilaisia ryhmiä, jossa voi saada vertaistukea samankaltaisissa tilanteissa olleiden kanssa.
Blogisarjamme on syntynyt asiakkaiden kysymyksistä.
Kohtaamme usein vaikeita pohdintoja, kuten pitäisikö lähteä vai jäädä? Tämän blogisarjan teemat nousevat juuri näistä asiakkaidemme usein esittämistä kysymyksistä – tarjoamme tietoa ja tukea päätösten tueksi.
Blogi-tekstin kirjoittaja Jaana Rautakorpi työskentelee Perheväkivaltaklinikalla kriisityöntekijänä.
Ensimmäistä kertaa hän istui vastapäätäni perheväkivaltaklinikan pienessä huoneessa kädet tiukasti sylissä puristettuina, katse lattiaan painettuna. “En tiedä, miksi edes tulin,” hän sanoi hiljaa. “En ole varma, kuuluuko tämä tänne”, hän sanoi varovasti. “En tiedä, onko tämä edes väkivaltaa.”
“Kerro silti, mitä on tapahtunut”, vastasin. Hän kertoi arjestaan: siitä, kuinka kumppani suuttui pienistä asioista, nälvi, paiskoi ovia ja välillä piti päiviä mykkäkoulua. “Mutta hän ei ollut lyönyt minua kuin kerran”, hän sanoi nopeasti, ikään kuin vähätellen. Kyyneleet nousivat silmiin. “Rakastan häntä… tai ainakin sitä, millainen hän joskus oli.”
Hänen tarinansa alkoi niin kuin monen muunkin. Alussa kumppani oli ollut huomaavainen ja lämmin, saanut hänet tuntemaan, että hän oli maailman tärkein ihminen. “Meillä oli sellainen yhteys, en osaa selittää, mutta syvä yhteys. Ei se aina ollut näin vaikeata eikä hän ole kokonaan paha.”
Lähisuhdeväkivalta on ilmiö, jossa sama ihminen voi olla sekä rakastava että satuttava. Usein se alkaa vähitellen: ensin tulevat sanalliset loukkaukset ja sitten uhkailu ja lopulta fyysinen väkivalta. Kun väkivallasta tulee osa arkea, ihminen oppii varomaan, pienentämään itseään ja siirtämään omat tarpeensa taka-alalle. Hän kertoi, kuinka silloin kun suhde oli hyvä, puoliso oli huomaavainen ja rakastava. Mutta vähitellen sanat muuttuivat piikeiksi, tuli huutamista ja tavaroiden paiskomista. Väkivallan kaari ilmenee niin, että hyvät ja huonot jaksot vuorottelevat.
Väkivallan muodot voivat olla fyysisiä, henkisiä, taloudellisia, seksuaalisia tai digitaalista, ja ne kietoutuivat yhteen niin, että kokija alkaa elämään jatkuvassa varuillaanolon tilassa. “Ehkä se oli vähän munkin syy,” hän kertoi. “Jos en olisi ärsyttänyt tai olisin vain ollut hiljempaa…”
Väkivallankokija vähättelee helposti kokemaansa ja ottaa syyn tapahtumista itseensä. Itselle tärkeää henkilöä saattaa puolustaa, vaikka hän satuttaa. “Luulin pitkään, että jos minä muuttuisin, hänkin muuttuisi”, hän sanoi. “Mutta en mä enää usko siihen.”
Hän katsoi minua nopeasti ja käänsi sitten katseensa takaisin lattiaan. “Olen mä kyllä yrittänyt lähteä, mutta se sai jotenkin mut aina puhuttua takaisin ja jos lähden, hän tuhoaisi mun elämän. Hän sanoi niin.” “Enkä mä jaksa sitä viestitulvaa, mitä häneltä tuli, kun yritin erota.”
Tapaamisissamme hän kertoi eroista ja yhteen paluista. Jokaiseen yhteen paluuseen sisältyi toivo siitä, että asiat voisivat muuttua paremmaksi. Eron hetki oli aina raskas, sillä toisen kaipuu ja rakkauden tunteet sekoittuivat pelkoon ja epävarmuuteen. Moni elää pitkään niin, että järki sanoo yhtä, mutta tunteet pitävät kiinni suhteessa. Irtautuminen vaati usein useita yrityksiä, ja jokainen vaati valtavasti rohkeutta ja uskoa siihen, että tulevaisuus voisi olla parempi erillään.
Yksi tavallinen syy hakeutua Perheväkivaltaklinikalle oli juuri tämä – parisuhteen päättämiseen liittyvät ajatukset ja tunteet. Ero ei ole helppo. Eroon liittyy monia tunteita ja epävarmuutta. Jos parisuhteessa on ollut väkivaltaa, ero ei ollut useinkaan yhteisymmärryksessä tapahtuva. Ero päätöstä voi vaikeuttaa käytännön asiat, tunteet toista kohtaan ja pelko puolison reaktiosta. Oman selviämisen ja pärjäämisen lisäksi on usein mietittävä myös sitä, miten suhteen toinen osapuoli selviää erosta.
“Entä jos hän ei jätä mua rauhaan?” hän kysyi eräällä kerralla, kun suunnittelimme konkreettista lähtöä. Tutkimusten mukaan vakavan väkivallan riski voi kasvaa eron yhteydessä ja sen jälkeen, erityisesti jos suhteeseen on liittynyt fyysistä väkivaltaa, mustasukkaisuutta, kontrollia tai uhkailua. Ero saattaa tuoda mukanaan myös vainoa – jatkuvia yhteydenottoja, seuraamista tai digitaalista seurantaa. Turvakodin ja viranomaisten apu voi olla joskus välttämätöntä.
Lähisuhdeväkivallasta selviytyminen ja suhteen päättäminen ei ole vain yksi hetki, vaan se on prosessi. Se tarkoittaa itsetunnon ja toimintakyvyn uudelleen rakentamista, turvaverkoston löytämistä ja uskoa siihen, että elämä voi olla parempaa ilman väkivaltaista parisuhdetta.
Viimeisellä tapaamisellamme hän istui hiljaa, hengitti syvään ja katsoi minua suoraan silmiin. “Tiedän nyt, että minun on lähdettävä – vaikka pelottaa ja vaikka sydän sanoisi muuta.” Hän otti ensimmäisen konkreettisia askeleita ja alkoi etsiä omaa asuntoa, laati turvasuunnitelman ja kertoi läheisilleen tilanteestaan.
Lähisuhdeväkivalta ei häviä yhdessä yössä, mutta vaikeassa tilanteessa ei tarvitse jäädä yksin. Perheväkivaltaklinikan kriisityöntekijä kulkee asiakkaan rinnalla, tukee asiakasta ja antaa tietoa väkivallasta ja sen riskeistä. Työssämme kunnioitamme aina asiakkaan omia toiveita ja etenemme asiakkaan tahdissa -toivoa luoden.
Miltä tuntuu kertoa väkivallan kokemuksesta ensimmäistä kertaa ääneen? Entä millaista on kohdata ihminen, joka hakee apua vaikeassa elämäntilanteessa? Näiden kysymysten äärelle pääsin harjoittelujaksoni aikana Setlementti Tampereen väkivaltatyönyksikössä. Harjoittelu tarjosi mahdollisuuden kurkistaa työhön, jossa kuunteleminen, sensitiivisyys ja ammatillinen osaaminen kulkevat käsi kädessä. Samalla se avasi konkreettisesti, kuinka tärkeää väkivaltatyö on yksilöiden, perheiden ja koko yhteiskunnan kannalta.
Jo ensimmäisten viikkojen aikana ymmärsin, että väkivaltatyössä keskeisintä on kohtaaminen. Asiakkaan kuunteleminen, hänen kokemustensa vakavasti ottaminen ja turvallisen tilan luominen keskustelulle ovat työn ytimessä. Harjoittelun aikana pääsin osallistumaan asiakastyöhön muun muassa päivystyspuhelimessa sekä seuraamaan asiakastapaamisia ja ryhmätoimintaa.
Yksi harjoitteluni opettavaisimmista kokemuksista oli päivystyspuhelimessa työskentely. Puhelimen toisessa päässä voi olla ihminen, joka pohtii ensimmäistä kertaa ääneen kokemaansa väkivaltaa tai etsii apua vaikeaan tilanteeseen. Näissä hetkissä korostuvat rauhallinen läsnäolo ja kyky jäsentää tilannetta yhdessä asiakkaan kanssa. Harjoittelun aikana opin tunnistamaan väkivallan eri muotoja, pohtimaan asiakkaan turvallisuutta ja ohjaamaan tarvittaessa eteenpäin palveluiden pariin. Samalla oma varmuuteni haastavissa tilanteissa kasvoi.
Harjoittelun aikana pääsin myös seuraamaan ryhmätoimintaa ja tutustumaan erilaisiin työmenetelmiin. Ryhmätilanteissa oli vaikuttavaa nähdä, miten vertaistuki voi auttaa ihmisiä käsittelemään kokemuksiaan. Kun ihmiset huomaavat, etteivät ole kokemustensa kanssa yksin, se voi olla merkittävä askel kohti toipumista. Väkivaltatyössä on tarjolla monenlaisia ryhmiä, niin tekijöille kuin kokijoille ja monesti ammattilaisen lisäksi ryhmissä on mukana myös vapaaehtoisia vertaisohjaajia, jotka tuovat ryhmään omakohtaisen kokemuksen ja kokemuspohjaisen asiantuntijuuden.
Harjoittelu avasi myös väkivaltatyön laajempaa kokonaisuutta. Osallistuin myös erilaisiin verkostopalavereihin, joissa mukana oli toimijoita eri organisaatioista. Näissä tilanteissa konkretisoitui, kuinka tärkeää moniammatillinen yhteistyö on väkivaltatyössä.
Yhden toimijan työ ei riitä, vaan asiakkaan tilanteen tukeminen vaatii usein yhteistyötä esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelujen, viranomaisten ja järjestöjen välillä. Verkostotyö auttoi hahmottamaan väkivaltatyötä laajempana kokonaisuutena.
Harjoittelussa korostui myös koko väkivaltatyön tiimin merkitys, on tärkeää päästä reflektoimaan asiakastilanteita muiden työntekijöiden kanssa ja löytää ehkä erilaista näkökulmaa asioihin. Kokeneempien työntekijöiden ajattelua oli kiinnostava kuunnella, ja samalla opin myös itse sanoittamaan omia havaintojani.
Työyhteisöltä opin myös sen, kuinka tärkeää väkivaltatyössä on huolehtia omasta jaksamisesta. Vaikeidenkin aiheiden äärellä työskentely vaatii mahdollisuuksia purkaa ja reflektoida työtä yhdessä.
Harjoittelujakso Setlementti Tampereella vahvisti kiinnostustani väkivaltatyöhön. Samalla ymmärrykseni työn vaativuudesta ja merkityksestä syveni. Väkivaltatyössä kohdataan ihmisiä heidän elämänsä vaikeissa hetkissä, mutta työ tarjoaa myös mahdollisuuden olla tukemassa muutosta ja turvallisemman arjen rakentumista.
Harjoittelu oli arvokas oppimiskokemus, joka vahvisti omaa ammatillista identiteettiäni ja valmiuttani toimia sosiaalialalla. Haluan lopuksi kiittää lämpimästi Setlementti Tampereen väkivaltatyönyksikön ammattilaisia, jotka ohjasivat ja tukivat harjoittelujaksoani. Heidän osaamisensa, avoimuutensa ja halunsa jakaa kokemustaan loivat turvallisen ympäristön oppimiselle. Harjoittelu antoi arvokasta tietoa ja kokemusta väkivaltatyöstä, mutta ennen kaikkea se vahvisti ymmärrystäni siitä, kuinka merkityksellistä työtä väkivaltatyön ammattilaiset tekevät joka päivä.
Emmi Paulaniemi
Sosionomiopiskelija
Blogitekstin on kirjoittanut kaksi Väkivaltatyön yksikön vapaaehtoista vertaisohjaajaa. He ohjasivat yhdessä avointa vertaistukiryhmää väkivaltaa kokeneille.
Kun päätimme ryhtyä vertaisohjaajiksi avoimeen vertaistukiryhmään väkivaltaa kokeneille naisille, mielessämme kulki monenlaisia tunteita. Mukana oli innostusta ja merkityksellisyyden tunnetta, mutta myös epävarmuutta: osaammeko ohjata, osaammeko kohdata toisten kokemukset riittävän hyvin – ja mitä omat kokemuksemme nostavat pintaan? Tiesimme kuitenkin, että juuri ne kokemukset, jotka joskus ovat satuttaneet meitä eniten, voivat myös olla voimavara toisille.
Valmistautuminen ryhmän alkamiseen oli sekä käytännöllistä että sisäistä. Kävimme yhdessä läpi ryhmän rakennetta, teemoja ja työnjakoa. Keskustelimme avoimesti myös omista rajoistamme ja siitä, miten pidämme huolta jaksamisestamme. Olimme sopineet etukäteen teemoja, kuten ’rakkautta vai riippuvuutta’, ’lähteä vai jäädä’ ja ’voimavarat ja jaksaminen’, mutta samalla halusimme jättää tilaa sille, mitä ryhmä itse tuo mukanaan.
Ensimmäinen tapaaminen jännitti. Ilmassa oli varovaisuutta, ehkä pientä epäluuloakin – mikä on täysin ymmärrettävää, kun kyse on näin henkilökohtaisista ja kipeistä asioista. Vähitellen tunnelma alkoi kuitenkin pehmetä. Pienet nyökkäykset, jaetut katseet ja ensimmäiset sanat loivat pohjaa luottamukselle. Oli koskettavaa nähdä, miten ryhmä alkoi rakentua: ihmiset rohkaistuivat puhumaan, kuuntelemaan ja olemaan toisilleen läsnä.
Ohjaajina koimme monia hetkiä, jotka jäivät mieleen. Erityisesti ne tilanteet, joissa joku sanoitti kokemuksen, jota toinen ei ollut aiemmin osannut pukea sanoiksi. Tai kun joku kertoi oivalluksestaan – siitä, ettei ole yksin näiden asioiden kanssa. Lisäksi yhdessä nauramisella oli parantava voima. Nämä hetket muistuttivat meitä siitä, miten tärkeää vertaistuki on.
Ohjaaminen tuntui pääosin luontevalta, mutta ei aina helpolta. Haastavimpia olivat hetket, jolloin ryhmässä nousi esiin kokemuksia, jotka herättivät itsellä kipeitä muistoja menneestä. Silloin piti tasapainoilla empaattisen läsnäolon ja ohjaajan roolin välillä. Opettelimme jatkuvasti tunnistamaan omia rajojamme ja pitämään niistä kiinni. Myös ohjaajaparina toimiminen oli suuri voimavara: pystyimme tukemaan toisiamme, täydentämään toistemme ajatuksia ja jakamaan vastuuta.
Ryhmässä käsitellyt teemat herättivät paljon keskustelua, ja jokaisella kerralla juttua olisi riittänyt pidempäänkin. Samalla ryhmä toi mukanaan myös uusia teemoja, joita emme olleet etukäteen suunnitelleet. Tämä muistutti meitä siitä, että ryhmä elää osallistujien mukana – ja sen kuuluukin elää.
Ryhmän päättyessä pysähdyimme pohtimaan omaa matkaamme. Olimme oppineet itsestämme paljon – sekä ohjaajina että ihmisinä. Kokemus vahvisti myös omaa toipumistamme. Huomasimme, että omat kokemuksemme eivät enää määritä meitä samalla tavalla kuin ennen. Ne ovat osa meitä, mutta eivät koko tarina. Lisäksi ystävyytemme vain vahvistui.
Ryhmä vaikutti selvästi myös osallistujien kokemukseen. Heidän palautteensa oli erittäin positiivista, ja monet kertoivat saaneensa ryhmästä voimaa, ymmärrystä ja toivoa. Se tuntui merkitykselliseltä – ja myös yllättävän liikuttavalta. Viimeisen tapaamisen jälkeen olo oli haikea mutta kiitollinen. Olimme saaneet olla osa jotain tärkeää.
Jos meidän pitäisi kuvata koko kokemus yhdellä lauseella, se olisi: jaettu kokemus voi muuttua yhteiseksi voimaksi.
Haluaisimme sanoa vertaisohjaajuutta harkitsevalle: et tarvitse valmiita vastauksia, riittää että olet läsnä, kuuntelet ja uskallat olla oma itsesi. Ja tuleville ryhmäläisille haluamme sanoa: et ole yksin – ja toipuminen on mahdollista, askel kerrallaan.
Tämä kokemus kannustaa meitä jatkamaan. Haluamme ohjata uudelleen, koska tiedämme nyt entistä vahvemmin, miten suuri merkitys vertaistuella voi olla – sekä muille että meille itsellemme.
– Amanda ja Katja
Blogitekstin on kirjoittanut Väkivaltatyön yksikön vapaaehtoinen vertaisohjaaja. Hän ohjasi yhdessä toisen vapaaehtoisen kanssa avointa vertaistukiryhmää väkivaltaa kokeneille.
Lähisuhdeväkivalta rikkoo paljon. Se rikkoo turvallisuuden tunnetta, luottamusta, itsetuntoa ja joskus ihmisen käsityksen omasta arvostaan. Mutta on jotain, mitä se ei välttämättä onnistu rikkomaan. Kykyä nousta. Kykyä auttaa muita. Kykyä löytää toisista ihmisistä voimaa silloin, kun oma voima on ollut pitkään hukassa.
Meitä yhdisti Myrskylyhty.
Myrskylyhty oli suljettu vertaistukiryhmä lähisuhdeväkivaltaa kokeneille naisille. Ryhmään haastateltiin osallistujat, ja siellä kohtasivat eri ikäiset naiset, joilla kaikilla oli omat tarinansa, omat arpensa ja omat selviytymisen keinonsa.
Ryhmässä sai puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Ei tarvinnut pehmentää, selitellä tai kaunistella mitään. Sai kertoa aivan kaiken.
Kahdeksan viikon aikana tapahtui jotain tärkeää. Aluksi sanat olivat varovaisia ja raskaita, mutta vähitellen kokemuksia alettiin sanoittaa ääneen. Huomattiin, kuinka samankaltaisten asioiden kanssa niin moni oli kamppaillut. Se oli samaan aikaan lohdullista ja surullista.
Ja vaikka puhuimme elämämme vaikeimmista kokemuksista, ryhmässä myös naurettiin. Hymyiltiin. Hengitettiin hetkiä ilman häpeää.
Olimme yhtä.
Vaikka ryhmän viralliset tapaamiset loppuivat, yhteys ei kadonnut. Jäimme pitämään yhteyttä ja tapaamaan toisiamme satunnaisesti. Kun on nähnyt toisessa ihmisessä sen saman kivun, syntyy side, jota on vaikea selittää ihmisille, jotka eivät ole kokeneet samaa.
Ryhmän jälkeen oma haluni auttaa muita kasvoi suureksi. Kun omista kokemuksista oli kulunut tarpeeksi aikaa, tuntui tärkeältä tehdä jotain merkityksellistä niiden hyväksi, jotka elävät vielä keskellä myrskyä. Siksi lähdin vapaaehtoiskoulutukseen ja auttamaan lähisuhdeväkivaltaa kokeneita.
Jaoin myöhemmin Instagramissani tarinoita vapaaehtoistyöstäni. Yksi niistä tavoitti Miran.
Mira tekee tatuointeja. Hän kertoi nähneensä Instagram tarinani vapaaehtoistyöstäni ja pysähtyneensä miettimään, miten tärkeää työ väkivaltaa kokeneiden kanssa on. Samalla hänen mieleensä nousivat omat kokemukset ja tunne siitä, että hänkin haluaisi auttaa.
Syntyi idea.
Mira halusi tarjota ilmaisen tatuoinnin ihmiselle, joka on selviytynyt lähisuhdeväkivallasta. Tatuoinnin, joka symboloisi selviytymistä. Tatuoinnin, jota katsellessa voisi tuntea voimaantumista, ylpeyttä ja kiitollisuutta siitä, että on edelleen täällä.
Kun kerroin ideasta Myrskylyhty-ryhmälle, Maarit kiinnostui heti. Tämä olisi hänen ensimmäinen tatuointinsa.
Tatuointiprojekti toteutettiin yhdessä. Paikalla olimme minä, Mira, Maarit sekä toinen Myrskylyhty-ryhmän jäsen ja nykyinen vapaaehtoistyöntekijä. Oli pysäyttävää nähdä, miten eri lähtökohdista tulevat naiset, samoja asioita kokeneet, kokoontuivat saman ajatuksen äärelle: haluun auttaa, tukea toisiaan ja tehdä lähisuhdeväkivaltaa ilmiönä näkyväksi.
Ja kun puhuimme tatuoinnin merkityksestä, kuva oli selvä heti ensimmäisestä hetkestä lähtien.
Myrskylyhty.
Sen piti olla karu. Askeettinen. Ajan patinoima ja hieman runneltu — aivan kuten elämäkin voi olla kovien kokemusten jälkeen. Mutta yksi asia oli erityisen tärkeä: lyhdyn lasien piti olla ehjät.
Ne symboloivat jotain olennaista.
Vaikka elämä yrittää hajottaa, vaikka ihminen joutuu kokemaan väkivaltaa, pelkoa ja kontrollia, sisälle voi silti jäädä jotain ehjää. Ydin, jota kukaan ei lopulta saanut rikottua.
Ehjät lasit olivat muistutus selviytymisestä.
Lyhdyn sisällä oleva liekki oli myös tärkeä osa tatuointia. Se palaa eikä sammu. Se symboloi sitä voimaa, joka ihmisessä voi säilyä kaiken kokemansa jälkeenkin — vaikka välillä olisi itsekin unohtanut sen olemassaolon.
Lyhdyn ympärille tuli lisäksi kirjaimia, joilla on monta eri merkitystä. Ne kantavat mukanaan henkilökohtaisia muistoja, selviytymistä ja asioita, joita ei tarvitse edes selittää ääneen, jotta niiden merkitys tuntuu.
Myrskylyhty ei ole vain tatuointi. Se on symboli siitä, mitä tapahtuu, kun kovia kokenut nainen ojentaa kätensä toiselle. Kun yksi auttaa omalla tavallaan, toinen uskaltaa kertoa tarinansa ja kolmas muistuttaa, ettei kenenkään tarvitse selvitä yksin.
Joskus kaikkein kauneimmat asiat syntyvät juuri siitä, että joku, joka tietää miltä pimeys tuntuu, päättää itse olla valo toiselle.
Katja
