Viime aikoina on ollut vaikea olla huomaamatta uutisia väkivallan lisääntymisestä Suomessa. Erityisesti pari- ja lähisuhdeväkivalta on noussut esiin tavalla, joka pakottaa pysähtymään. Se ei ole enää vain yksittäisten otsikoiden aihe, vaan merkki jostakin syvemmästä. Jostakin, mikä tapahtuu kodeissa, parisuhteissa, perheissä, yhteisöissä ja niissä hiljaisissa tiloissa, joihin yhteiskunnan katse ulottuu usein liian myöhään. Tilastokeskuksen mukaan viranomaisten tietoon tulleissa pari- ja lähisuhdeväkivaltarikoksissa oli vuonna 2025 yhteensä 15 500 uhria. Määrä oli viidenneksen suurempi kuin vuonna 2024 ja samalla korkein koko rikos- ja pakkokeinotilaston tarkastelujaksolla 2009–2025. Aikuisten uhrien määrä kasvoi neljänneksellä ja alaikäisten uhrien määrä reilut seitsemän prosenttia. (Tilastokeskus)
Nämä luvut ovat karuja. Silti ne eivät kerro kaikkea.
Väkivaltatyössä oppii nopeasti, että kaikkein raskain osa todellisuudesta ei aina näy tilastoissa. Näkyviin tulee se, mikä ilmoitetaan, kirjataan, tutkitaan ja tunnistetaan. Mutta moni väkivaltaa kokeva ei tee rikosilmoitusta. Moni ei edes kutsu omaa kokemustaan väkivallaksi. Hän voi puhua “riidoista”, “vaikeasta suhteesta”, “puolison mustasukkaisuudesta”, “perheen maineesta” tai siitä, että “kotona on hankalaa”.
Joskus väkivalta ei ala lyönnistä. Se alkaa siitä, että ihminen alkaa varoa sanojaan. Siitä, että puhelinta tarkistetaan. Siitä, että rahankäyttöä kontrolloidaan. Siitä, että ystävyyssuhteet katkeavat yksi kerrallaan. Siitä, että toinen päättää, mitä saa pukea, minne saa mennä, kenen kanssa saa puhua ja milloin saa olla oma itsensä. Siksi väkivallan lisääntyminen ei ole vain poliisin, turvakotien tai oikeusjärjestelmän kysymys. Se on koko yhteiskunnan kysymys. Samaan aikaan myös palvelujen kuormitus kasvaa. THL:n mukaan turvakotien asiakasmäärä on kasvanut koronapandemian jälkeen vuosittain. Vuonna 2025 turvakodeissa oli 6 030 asiakasta, neljä prosenttia enemmän kuin vuotta aiemmin. Asumisvuorokausia kertyi 112 927, mikä oli kahdeksan prosenttia enemmän kuin vuonna 2024. Tilanpuutteen vuoksi asiakkaita ohjattiin toiseen turvakotiin vuoden aikana 2 420 kertaa. (THL)
Tämä kertoo kahdesta asiasta yhtä aikaa. Yhä useampi hakee apua, mikä on hyvä ja tärkeä asia. Mutta samalla se kertoo, että väkivalta ei ole marginaalinen ongelma. Se ei ole poikkeus. Se on osa liian monen ihmisen arkea, ja juuri tässä kohtaa yhteiskunnallinen ristiriita tulee näkyviin.
Kun väkivalta lisääntyy ja avun tarve kasvaa, samaan aikaan leikataan niiltä toimijoilta, jotka tekevät arjen tasolla ehkäisevää työtä, kriisityötä, neuvontaa, rinnalla kulkemista ja luottamuksen rakentamista. Vuonna 2026 sosiaali- ja terveysalan järjestöille myönnettiin STEA-avustuksia noin 274 miljoonaa euroa. Se oli noin 30 miljoonaa euroa vähemmän kuin vuonna 2025 ja noin 110 miljoonaa euroa vähemmän kuin vuonna 2024. (Valtioneuvosto) jos vuodelle 2027 suunnitellut leikkaukset toteutuvat, järjestöjen rahoituksesta leikattu kolmessa vuodessa kolmasosa eli 140 miljoonaa euroa.
Tätä ei voi katsoa vain budjettina. Kriisityön näkökulmasta rahoitus tarkoittaa hyvin konkreettisia asioita.
Se tarkoittaa, onko ihmisellä paikka, johon ottaa yhteyttä.
Onko työntekijällä aikaa kuunnella.
Onko mahdollisuus tavata asiakas enemmän kuin kerran.
Onko tulkkausta saatavilla.
Onko palvelu maksuton ja matalan kynnyksen palvelu.
Onko joku vielä paikalla silloin, kun ihminen uskaltaa kertoa sen, mitä on pitkään peitellyt.
Väkivaltatyössä ensimmäinen yhteydenotto on usein hyvin hauras. Asiakas ei välttämättä tule valmiin tarinan kanssa. Hän ei välttämättä sano: “Olen väkivallan uhri.” Hän voi sanoa: “En tiedä, onko tämä normaalia.” Tai: “Minua ahdistaa kotona.” Tai: “Puolisoni suuttuu, jos puhun tästä.” Jos siinä hetkessä ei ole aikaa, luottamusta ja osaamista, ihminen voi kadota takaisin hiljaisuuteen.
Kolmannen sektorin työ ei korvaa viranomaisia. Sen ei pidäkään korvata. Tarvitsemme poliisia, sosiaalihuoltoa, terveydenhuoltoa, turvakoteja, oikeusjärjestelmää ja hyvinvointialueiden palveluja. Mutta järjestöillä on rooli, jota raskas palvelujärjestelmä ei yksin pysty kantamaan. Järjestöt kohtaavat ihmisiä ennen kuin tilanne on valmis viralliseksi prosessiksi. Ne tavoittavat ihmisiä, jotka eivät vielä uskalla mennä poliisille. Ne tekevät työtä yhteisöissä, joissa häpeä, pelko, riippuvuus, kielimuuri, kulttuuriset paineet tai aiemmat kokemukset viranomaisista voivat estää avun hakemista. Ne rakentavat siltoja sinne, missä luottamus yhteiskuntaan on jo valmiiksi ohutta. Haavoittuvassa asemassa oleville ihmisille matalan kynnyksen apu voi olla ratkaiseva. Se voi olla ensimmäinen paikka, jossa oma kokemus tulee sanoitetuksi. Ensimmäinen kerta, kun joku sanoo: “Tuo ei ole sinun syysi.” Ensimmäinen kerta, kun ihminen kuulee, että hänellä on oikeuksia. Ensimmäinen askel kohti turvaa. Jos tämä ovi suljetaan, kaikki eivät siirry automaattisesti seuraavan palvelun piiriin.
Osa jää yksin.
On myös tärkeää sanoa rehellisesti, että julkisesti rahoitetun työn pitää kestää arviointia. Järjestöjen toiminnan pitää olla läpinäkyvää, tavoitteellista ja vaikuttavaa. On perusteltua kysyä, tavoittaako toiminta oikeat ihmiset, käytetäänkö rahoitus siihen mihin se on tarkoitettu ja syntyykö työstä todellista hyötyä. Kaikki toiminta ei välttämättä ole yhtä vaikuttavaa, eikä mikään kenttä saa olla arvioinnin ulkopuolella. Mutta tästä ei seuraa, että järjestötyö olisi turhaa. Päinvastoin. Juuri siksi pitäisi osata erottaa toisistaan toiminnan kehittäminen ja koko auttamisen rakenteen heikentäminen. Jos jokin työ ei tavoita kohderyhmäänsä, sitä pitää korjata. Mutta jos leikkaukset osuvat suoraan kriisi-, väkivalta-, mielenterveys-, perhe-, lapsi- ja vähemmistötyöhön, seuraukset eivät näy vain järjestöjen taloudessa. Ne näkyvät ihmisten elämässä.
STEA-avustuksista valtaosa, noin 80 prosenttia, kohdistuu suoraan toimintaan, kuten kohtaamispaikkoihin, vertaistukeen, yksilölliseen tukeen, neuvontaan ja koulutukseen. STEA myös seuraa avustetun toiminnan tuloksellisuutta ja järjestöt raportoivat toiminnastaan vuosittain. (Valtioneuvosto) Siksi keskustelu järjestörahoituksesta kaipaa tarkkuutta. Ei idealisointia, mutta ei myöskään vähättelyä. Ei ajatusta, että kaikki on automaattisesti hyvää, mutta ei myöskään sitä helppoa puhetta, että järjestöt ovat vain ylimääräinen menoerä.
Väkivaltatyössä jatkuvuus on osa turvallisuutta. Luottamus ei synny hetkessä. Asiakas ei aina kerro ensimmäisellä tapaamisella kaikkea. Joskus hän testaa, voiko työntekijään luottaa. Joskus hän palaa vasta kuukausien päästä. Joskus hän tarvitsee monta keskustelua ennen kuin uskaltaa tehdä päätöksiä. Kun rahoitus on jatkuvasti epävarmaa, myös työ muuttuu epävarmaksi. Työntekijöitä lähtee. Määräaikaisuudet lisääntyvät. Osaaminen katoaa. Asiakkaat joutuvat kertomaan traumaattisen tarinansa uudelleen ja uudelleen. Myös työntekijöiden motivaatio joutuu koetukselle, kun samaan aikaan pitäisi kannatella muiden kriisejä ja elää itse jatkuvassa epävarmuudessa siitä, saako tärkeää työtä jatkaa tai kuka auttaa asiakkaitta jatkossa.
Tästä puhutaan liian vähän…
Kriisityössä työntekijän oma jaksaminen ei ole sivuasia. Se vaikuttaa suoraan siihen, millaista apua asiakas saa. Jos kenttä elää jatkuvassa säästöjen, lakkautusuhan ja henkilöstövaihdosten ilmapiirissä, se ei voi olla vaikuttamatta työn laatuun. Ihmisten hätä ei kuitenkaan vähene siksi, että rahoitus vähenee. Usein käy päinvastoin: avun tarve kasvaa juuri silloin, kun palveluja kavennetaan. Lähisuhdeväkivallan hinta on joka tapauksessa yhteiskunnalle suuri. Valtioneuvoston mukaan parisuhdeväkivaltaa kokeneiden sosiaalipalvelujen kustannukset ovat 60–90 prosenttia ja oikeuspalvelujen kustannukset noin 70 prosenttia korkeammat verrattuna niihin, jotka eivät ole kokeneet parisuhdeväkivaltaa. Tutkimuksessa korostetaan myös, että väkivallan ennaltaehkäisyn tulisi olla ensisijaista ja että toimivia työtapoja ovat esimerkiksi puheeksi ottaminen, kartoittaminen, riskiarviointi, turvasuunnitelmat ja palveluihin ohjaaminen. (Valtioneuvosto)
Toisin sanoen: ehkäisevä työ ei ole ylimääräinen lisä. Se on välttämätöntä.
Jos ihminen saa apua ajoissa, voidaan estää väkivallan paheneminen. Voidaan estää lasten altistuminen väkivallalle. Voidaan estää pitkäaikaisia mielenterveyden, terveyden, toimeentulon ja turvallisuuden ongelmia. Ja ennen kaikkea voidaan pelastaa ihmisen tunne siitä, että hänellä on vielä mahdollisuus omaan elämään. Siksi kysymys ei ole vain siitä, paljonko järjestöiltä leikataan. Kysymys on siitä, millaiseksi Suomi ymmärtää turvallisuuden.
Onko turvallisuus vain sitä, mitä tapahtuu rikoksen jälkeen?
Vai onko se myös sitä, että joku ehtii auttaa ennen kuin väkivalta pahenee?
Onko turvallisuus vain poliisiauto, oikeudenkäynti ja rikosilmoitus?
Vai onko se myös keskustelu, jossa ihminen ensimmäistä kertaa uskaltaa sanoa ääneen, että kotona pelottaa?
Me väkivaltatyön yksikössä näemme, että apu ei ole abstrakti asia. Se on puhelu, johon vastataan. Se on rauhallinen keskustelu. Se on tieto oikeuksista. Se on turvasuunnitelma. Se on tulkattu kohtaaminen. Se on luottamuksen rakentamista. Se on sitä, että ihminen ei jää yksin tilanteessa, jossa yksinäisyys voi olla vaarallista. Siksi väkivallan vastainen työ ei voi olla vain juhlapuheita, kampanjoita ja huolta uutisten äärellä. Jos yhteiskunta sanoo, että väkivalta on vakava ongelma, sen täytyy myös turvata ne rakenteet, joiden kautta apu tavoittaa ihmiset. Muuten käy niin, että meillä on kasvavat tilastot, kuormittuneet palvelut ja yhä enemmän ihmisiä, jotka jäävät odottamaan, että joku huomaisi. Väkivaltatyössä tiedämme jo: liian usein väkivalta kasvaa juuri siellä, missä hiljaisuus saa jatkua liian pitkään.
Fardin Abbasi, kriisityöntekijä
Väkivaltatyön yksikkö, Setlementti Tampere ry
AI-generated image.