Kun Usva haki apua Setlementti Tampereelta, väkivaltainen parisuhde oli päättynyt jo aikaa sitten. Suhteen päättyminen ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että väkivallan vaikutukset olisivat päättyneet.
Usva oli kokenut parisuhteessaan seksuaalista ja henkistä väkivaltaa, kuten syyllistämistä, uhkailua ja manipulointia. Suhteen aikana hänen oli vaikea luottaa omiin kokemuksiinsa ja käsitykseensä siitä, mikä oli hyväksyttävää parisuhteessa.
Vasta myöhemmin hän alkoi tunnistaa kokemansa väkivallaksi.
Eron jälkeen muistot, häpeä ja voimakas tunnekuorma jäivät elämään. Usvalla oli pitkään tunne siitä, että hän tarvitsi apua, mutta avun hakeminen tuntui vaikealta.
Avun hakeminen ei tapahtunut yhdellä päätöksellä
Usva oli saanut vuosien aikana tukea erilaisiin mielenterveyden haasteisiin, mutta seksuaaliväkivallan kokemusten käsitteleminen oli jäänyt sivuun.
Ensimmäinen kosketus Setlementti Tampereeseen tuli matalan kynnyksen traumainfon kautta. Varsinaisen avun hakemiseen kului siitäkin vielä aikaa.
Häpeä teki yhteyden ottamisesta vaikeaa. Lopulta kokemusten vaikutukset näkyivät myös nykyisessä parisuhteessa. Samalla Usvalle vahvistui ymmärrys siitä, etteivät käsittelemättömät kokemukset katoa sillä, että ne yrittää painaa pois mielestä.
Ensin Usva kävi muutamilla yksilötapaamisilla. Apuun pääsi hänen yllätyksekseen nopeasti. Myöhemmin työskentely jatkui raiskauksen kokeneiden naisten tukiryhmässä.
– Kun tulee olo, että nyt olisi sen aika, silloin pitää olla apua saatavilla.
Usvan kokemus muistuttaa siitä, ettei avun hakemista voi aikatauluttaa ulkopuolelta.
Setlementti Tampereen seksuaaliväkivaltatyöhön voi hakeutua ilman lähetettä, ja yhteyttä voi ottaa myös nimettömänä. Tavoitteena on, että apua saa nopeasti silloin, kun on valmis ottamaan sitä vastaan.
“Tuli tunne, että oikeasti välitetään”
Avun merkitys ei ollut Usvalle vain mahdollisuudessa puhua tapahtuneesta. Merkityksellistä oli myös tapa, jolla hänet kohdattiin.
– Tuli tunne, että oikeasti välitetään.
Usva kuvailee kohtaamisia lämpimiksi, ystävällisiksi ja välittömiksi. Hänelle syntyi kokemus paikasta, jossa asioita sai tarkastella omalla tavallaan eikä tarvinnut todistella oman tilanteensa vakavuutta.
Moni seksuaaliväkivaltaa kokenut syyttää tapahtuneesta itseään tai kokee häpeää. Myös pelko siitä, ettei omaa kokemusta uskota, voi vaikeuttaa puhumista.
– Kokijan täytyy kokea olevansa turvassa, hyväksytty ja että häntä uskotaan, jotta hänen on mahdollista keskustella näin kipeästä ja satuttavasta kokemuksesta, Välitä! -seksuaaliväkivaltatyön kriisityöntekijä Mervi Talvitie sanoo.
Vaikka Usva ei aluksi ollut varma, kuinka paljon työskentelystä voisi olla hyötyä, hän luotti työntekijöihin. Turvalliseksi koettu ympäristö auttoi heittäytymään prosessiin.
Häpeä menetti otettaan
Muutos ei tarkoittanut sitä, että työskentely olisi ollut helppoa. Prosessin aikana Usva huomasi myös fyysisiä reaktioita ja pelkoa. Hän koki niiden kuitenkin kertovan siitä, että pitkään sivuun työnnetyt kokemukset olivat alkaneet tulla käsiteltäviksi.
Yksi suurimmista muutoksista liittyi häpeään. Kun kokemuksista oli saanut kertoa ja niiden käsittelemiseen tukea, häpeän ote alkoi hellittää.
Seksuaaliväkivallan vertaistukiryhmissä tuetaan kokemusten käsittelyä, itseymmärrystä ja arjessa selviytymisen keinoja. Yksi tavoitteista on kokemuksiin liittyvän häpeän ja syyllisyyden vähentyminen.
Samalla väkivallan paikka Usvan elämässä muuttui.
– Väkivalta on yksi kokemus elämässä, mutta se ei muserra enää eikä ole maailmani keskipiste, Usva kuvailee.
– Väkivaltakokemus tulee aina olemaan kipeä muisto, mutta kun sitä on käsitellyt, on mahdollista saada keinoja oireiden hallintaan. Kokemus ei enää hallitse omaa arkea eikä estä elämästä oman näköistä elämää, kertoo Mervi Talvitie.
Usva kertoo pystyvänsä nyt paremmin puhumaan kokemuksistaan ja olemaan itsensä kanssa. Hän kuvailee oloaan kokonaisemmaksi.
– On tullut pärjääjän identiteetti, hän kuvailee.

Vakaampi kuin koskaan aiemmin
Usva toteaa, että prosessi on yhä kesken. Hänellä on edelleen asioita, joita hän haluaa käsitellä, ja tulevaisuudessa hän toivoo pääsevänsä jatkamaan työskentelyä terapiassa.
Silti ero aiempaan on suuri.
Häpeän vähentyminen on tehnyt kokemuksista helpommin kannettavia. Usva ei enää samalla tavalla mene lukkoon tai yritä vältellä niitä.
Kun häneltä kysyy, millainen hänen tilanteensa on nyt, vastaus on vahva:
– Vakaampi kuin koskaan elämässäni aiemmin. Minulla menee hyvin.
Tulevaisuudelta Usva toivoo ennen kaikkea tavallista elämää. Hän haluaa kehittää itseään, keskittyä hyvään ja myös auttaa muita.
Ihmiselle, joka vielä pohtii avun hakemista, hän haluaisi sanoa:
– Avun hakeminen on hirvittävää, mutta se palkitsee.
Usva toivoo myös, ettei kenenkään kokemaa väkivaltaa vähäteltäisi. Kun joku kertoo väkivallasta, tärkeää on kuunnella, pysyä rinnalla ja pitää keskusteluyhteys avoinna.
– Älä koskaan jätä väkivaltaa kokenutta yksin.