Kuka lapsiamme kasvattaa?
4.11.2024
Kuvaaja: Tero Hannula
Vaikka käsitys itsestä kasvattajana jakaakin opettajia, se ei poista sitä, että jokainen opettaja kasvattaa, tiedostaa hän sitä tai ei. Oppivelvollisuus kattaa jokaisen kasvavan lapsen elämästä kymmenen vuotta. Koulu asettaa heille käyttäytymissäännöt, ja odottaa toisinaan epärealistisestikin jokaisen kykenevän noudattamaan niitä yhteneväisellä tavalla. Koulu on osa yhteiskuntaa, ja ajalle tyypilliset normit, käytänteet ja moraalikäsitykset toistuvat sekä suoraan opetusta velvoittavissa opetussuunnitelmissa ja lakiteksteissä että opettajien omissa tavoissa, käytänteissä ja asenteissa. Niinpä opettajan oma maailmankatsomus ja suhtautumistavat siirtyvät eteenpäin oppilaille, vaikka sitä ei aina itse arjessa huomaakaan. Kun kohtaamme kiusatun, kun kohtaamme uuden oppilaan, kun kohtaamme luokan häirikkönä pitämämme lapsen, kun kohtaamme nuoren, jolla on maahanmuuttotaustaa tai kun kohtaamme oppilaan, jolla on vamma, kohtaamme hänet kasvattajina, emme akateemisten taitojen opettajina.
Näinpä esitän, ettei ilman kasvattajuutta koulussa voi olla toimivaa perusopetuslain velvoittavaa inklusiivisuutta, tasa-arvokasvatusta eikä kiusaamisenehkäisytoimintaa. Ajassa, jossa vaikeudet pyritään usein selittämään erilaisten diagnoosien kautta, meiltä jää huomaamatta, että koulu itseasiassa on yhteiskunta, ja opettajat sen sisällä ovat oleellisessa asemassa uusintamassa ja toistamassa laajemmalti hyväksyttyinä pidettyjä normaaliuden ja epänormaaliuden määritelmiä. Yhdysvalloissa tehdyn tutkimuksen mukaan erot valkoisten, mustien ja latino-oppilaiden saamissa rangaistuksissa eivät kaventuneet, vaikka koko koulu lähti mukaan positiivisen puuttumisen interventioon. Rangaistusten määrä laski toki ylipäätään, mutta intervention jälkeenkin rodullistetut oppilaat saivat niitä herkemmin ja enemmän kuin valkoiset oppilaat. Samantapaisia tuloksia löytyy aggressiotutkimuksesta: jo valmiiksi hankalaksi leimautuneet joutuvat todennäköisesti kiristyneen kurin keskelle, ja heiltä kielletään asioita, joita muut oppilaat saavat tehdä. Lisäksi heitäkin rangaistaan asioista, joita muita oppilaita ei rangaista.
Vastaavia tuloksia näkyy myös opettajien asenteissa alempaan sosioekonomiseen luokkaan ja maahanmuuttotaustaisiin oppilaisiin, oppilaisiin, joilla on psyykkinen tai ruumiillinen vamma sekä oppilaisiin, joilla on ylipainoa. Vaikka osa oppilaiden kiusaamisen mahdollistavista asenteista tuleekin kotoa, ylläpitää koulu esimerkiksi edellä nähdyin tavoin sellaisia rakenteita ja käytänteitä, jotka asettavat oppilaat eriarvoiseen asemaan ja sitä kautta alttiimmiksi kiusaamiselle. Lapset aistivat herkästi ketä saa pitää ärsyttävänä ilman pelkoa opettajien puuttumisesta ja kenestä taas kannattaa tehdä syntipukki joutumatta itse vaikeuksiin. Opettajien asenteilla ja ennakko-oletuksilla on siis väliä, sillä mitä muuta esimerkiksi käyttäytymiseen puuttuminen on kuin kasvattamista?
Kasvattajuus onkin kutsu tulla toimimaan toisin. Parhaimmillaan kasvattajuus palkitsee yllättävänkin nopeasti: mitä systemaattisemmin koulun sisäinen tasa-arvokasvatus ja kiusaamisenehkäisytyö tehdään, sen vähemmän opettajilla kuluu arvokasta työaikaa konfliktien, riitojen ja kiusaamistilanteiden ratkaisemiseen. Pikavastaus se ei silti ole; se vaatii systemaattista uudelleen ajattelua, ennaltaehkäisyä, pysähtymistä kuulemaan ja kohtaamaan, siirtymää oppilaan rinnalle näkemään koulumaailma hänen näkökulmastaan, myös niiden oppilaiden lämmintä tervehtimistä, jotka ovat eniten konfliktien keskellä. Ja ennen kaikkea, se vaatii uskallusta ottaa oppilaat mukaan dialogiseen keskusteluun siitä, mikä on normaalia, mikä sallittua ja mitkä ovat yhteiset rajamme, joiden sisällä jokainen lapsi voi paremmin. Kun säännöt on yhdessä osallistaen tehdyt, oppilaat sitoutuvat niihin aivan eri tavalla. Kun opettajat tiedostavat omat inhimilliset ennakkoluulonsa, voidaan niitä alkaa purkaa. Jos vain pieni osa oppilaista mahtuu koulun normaaliuden muottiin, onkin ehkä helpompi mukauttaa muottia eikä oppilaita.
Laura Liukko on aggressiivisesti käyttäytyvinä pidettyjen oppilaiden kohtaamista ja tukea suomalaisessa alakoulussa tutkiva väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopistosta.
Lähteet:
Barclay, C.M., Castillo, J. & Kincaid, D. 2021. Benchmarks of Equality? School-Wide Positive Behavioral Interventions and Support and the Discipline Gap. Julkaisussa: Journal of positive behavior interventions, 2022-01. Vol.24 (1), sivut 4–16.
Childs, T.M., Wooten, N.R. (2022). Teacher bias matters: an integrative review of correlates, mechanisms, and consequences. Race Ethnicity and Education, 26:368-397. doi: 10.1080/13613324.2022.2122425
hooks, b. 2007/1994. Vapauttava kasvatus. Suom. Jyrki Vainonen. Helsinki: Kansanvalistusseura.
Kauffman, J.M. & Landrum, T.J. 2018. Characteristics of Emotional and Behavioral
Disorders of Children and Youth. 11. painos. New York: Pearson
Liukko, L., Viljaranta. J. & Hakkarainen, A. 2022. Opettajien puhe aggressivisesti käyttäytyvinä pidetyistä oppilaista. Julkaisussa: NMI-Bulletin. 4/2022.
Törmä, S. 2003. Piilo-opetussuunnitelman jäljillä. Teoksessa: Vuorikoski, M., Törmä, S. &
Viskari, S. Opettajan vaiettu valta. Tampere: Vastapaino. Sivut 109–130.
Zimmermann, C.R. (2024). Looking for Trouble: How Teachers’ Racialized Practices Perpetuate Discipline Inequities in Early Childhood. Sociology Of Education, doi: 10.1177/00380407241228581.