Toimijuus ja toiveikkuus kiusaamisväkivaltaa kokevan lapsen vanhempana

13.11.2024

Kuvaaja: Juha Tuomi

Hetki kun maailma muuttuu

Se voi olla lyhyt, iskevä. Tai pitkä kuin leualta valuva piimä. Sen tipan näkee tippuvan ennen kuin se tippuu – se pisara, josta jää jälki vaatteeseen ja leukaan. Käsi pyyhkii pois, pesukone pesee. Good as new!

Kun välitunnilla tai koulun käytävällä käsi käy naamaan, iho ihoon, menee vain lyhyt hetki. Kun nyrkki puraisee takin liepeitä, nostaa ilmaan, tönii taaksepäin, menee vain pieni silmänräpäys. Tapa ittes. Kuole. V*tun snitch. Sä oot tottunut siihen, että sua lyödään senki p*llu. Jälkeäkään ei välttämättä jää, ei tahraa, ei rikosilmoitukseen kirjattavaa vammaa. Nuoren kunnia, sielu jopa, on halpa, lähestulkoon näkymätön silkki, jota ei suojella tai edes nähdä. Kyllä se siitä. Nyt jätkät kättä päälle.

Nahkan alle, sinne ihmisen sieluun, jää jälki. Se polttaa vielä vuosienkin päästä. Nousee nieluun nikottelemaan töykeäksi muuttuvassa palaverissa tai tiukassa neuvottelussa vielä keski-iänkin jälkeen, kun kokemusta on muhkean parran ja pönötysvatsankin verran. Uhrin viitta ei katso kokoon, kehoon, karvoitukseen. Ei silloinkaan, kun on pieni, karvaton ja nuorensolakka muikku.

Se hetki kestää ikuisuuden, elämästä elämään, hetkestä hetkeen. Se hetki muuttaa maailman.

Kestävämpi ihmiskäsitys

Meillä kesti pitkänkin aikaa, että uskalsin myöntää, että me olemme kiusattu perhe. Meillä asuu kiusattuja lapsia. Näen sen keissistä toiseen: me aikuiset pelkäämme. Taustalla saattaa olla omia (huonoja) kiusaamisväkivallan kokemuksia: kokemuksia toistuneista heitteillejätöistä ja toksisista kokovartalokokemuksista, joita ei kirjannut kukaan, ei edes itse. Tai ehkä aikuinen oli itse kiusannut, ja kantanut kiusaamisväkivallan toisenlaista häpeää sielussaan. Ehkä oli nähnyt, miten uhri tai tekijä oli jäänyt vaille apua, luisunut vähitellen elämän rytmin ulkopuolelle ilman, että kukaan oli nähnyt pulssin hiipuvan.

Kun sitten tajusin tämän, lähdin luottavaisin mielin vuorovaikuttamaan tilanteita pois – olinhan strategisen ja rakentavan vuorovaikutuksen ammattilainen! Kun sain toistuvasti kylmää kohtelua, kieltämistä ja jopa huutoa, mietin pienen tovin sitä, mitä minä teen väärin. Sitten tajusin: virhe ei ollut minun.

Ensin minulle tosin vakuuteltiin, ja on vakuuteltu vähän vieläkin, että en ollut tarpeeksi pelottava, aggressiivinen, uhkaava tai mahtaileva. Mietin ehkä sitäkin noiden lukuisien valvottujen öiden tunteina, jolloin kylmä oli kylmempää ja pimeä pimeämpää kuin koskaan aiemmin. Kun seurasin valvontakameroista parinkymmenen nuoren gorillamaisen hahmon traumatisoivaa sotatranssia, tarkistin menikö lasi rikki ikkunasta tuolta tai tuolta – kyllä minä tunsin vihaa. Mutta jokaisen tuollaisen nurkan takaa löysin aina valon. Löysin aina toivon. Ja paremman tavan eteenpäin.

Mikä se oli? Se oli aikuisen kasvatuksellinen vastuu. Ihmiskäsitykseeni kuuluvat armo ja rakkaus ihmiseen. Olen kahden sotilaan lapsi, ja kasvanut yhteiskuntavastuuseen koko ikäni. Meidän porukka ei jätä heikompaa. Mielestäni aikuisten on tärkeää kantaa aikuisten vastuu, mutta se ei tarkoita kaiken hyväksymistä. Lapset ja nuoret ovat kesken. He harjoittelevat sosiaalisen vallan käyttämistä. Se on yksi heidän kasvutehtävistään. Meidän aikuisten tehtävä on ohjata. Joskus oma aikuinen ei sitä tee; rooliin on pystyttävä astumaan, vaikka lapsi tai nuori ei olisikaan omasi. Jos itse ei kykene, viranomaiset voivat toimia lapselle tai nuorelle omaisena virkansa puolesta. He voivat olla hetkellisesti tarvitsevan omaisia.

Näin ollen minun ei ollut vaikeaa ymmärtää, että nuoret käyttäytyvät huonostikin. Vaikeinta oli hyväksyä se, miten huonosti aikuiset käyttäytyivät.

Arvojohtaminen kotona

Vuosien jatkuva fyysinen ja psyykkinen pahoinpitely saavutti täysin uudenlaiset kierrokset vuoden 2020 lopulla ja 2023 alkupuoliskolla. Lapseni kohtasivat lähes päivittäin suoraa väkivaltaa, ja erityislaatuisesti systemaattista pyrkimystä provosoida heitä itseään käymään hyökkääjiensä päälle. Tarkoituksena oli tehtailla jo tehtailtujen lastensuojeluilmoitusten ja muiden rikosten lisäksi rikosilmoituksia. Mietin kuumeisesti, miten taistelen tätä vastaan, sillä itsensä puolustamisen reaktio on luonnollinen, ymmärrettävä ja sanomattoman nopea.

Olen tutkinut perheen konseptia opintojeni aikana Turun yliopistossa jo 2000-luvun alkupuolella. Palasin perheen ilmiön äärelle miettiessäni, mikä suomalaisessa perheen kuvassa oli mennyt rikki: miksi nämä kohtaamani perheet käyttäytyivät eri tavalla kuin odotin. Opin, että globaalisti katsottuna perheen idean asema oli alkanut kärsiä syvälaatuista inflaatiota. Jo heti Toisen Maailmansodan jälkeen oli alettu dokumentoida kulttuurin siirtämisen tavassa muutoksia: kun aiemmin kulttuuria ja yhteisöissä jaettua toimimisen tapaa oli siirretty vertikaalisti kokeneemmilta sukupolvilta nuoremmille, oli tuo opettamisen ja välittämisen linjaus muuttunut horisontaaliin – toisin sanoen, nuoret ikäpolvet opettivat toisiaan.

Aloin kysellä kohtaamiltani aikuisilta: milloin viimeksi olet opettanut jotain nuorellesi? Hämmentävän moni ei muistanut tai miettimiseen meni kauan aikaa. Kysyin myös: ketkä ovat nuoresi arvojohtajia? Pelottavan moni ei tiennyt lainkaan.

Mikä on arvojohtaja? Se on se influensseri eli vaikuttaja, johon nuoresi luottaa; se tyyppi, jota hän kuuntelee, arvostaa, ja jolta ottaa elämän ohjeita. Se, kenen vuorovaikuttamisen tapaa hän haluaa itse sisäsyntyisesti matkia. Toisen Maailmansodan jälkeen alkanut muutos toimintatapojen ja tekemisen välittämisessä johtuu siis vertaiskulttuurin noususta. Perheissä se näkyy usein arjen tasolla näin: nuoret priorisoivat arjessaan kaveriporukkansa yli kaiken muun, ja vanhemmat menevät tähän mukaan.

Arvojohtaminen perheissä on vahva työkalu ihan jokaisessa tilanteessa, mutta erityisen vahvana koin sen omassa perheessäni: sen avulla valmensimme sekä meitä aikuisia että lapsiamme kohtaamaan vaikeat asiat ilman, että ne veisivät tulevaisuususkon täysin mukanaan.

Eteenpäin katsominen

Arvojohtamisen merkitys korostuu omissa ajatuksissani varsinkin sen vuoksi, että jatkuvan pelon, häpeän ja väkivallan uhan alaisena eläminen syö tehokkaasti elinvoimaa ja uskoa tulevaisuuteen. Toiveikkuus on elämäntahdon ytimessä, ja siksi halusimme meillä vaalia sitä. Vaikka se oli vaikeaa, ja sanat jäivät kiinni omaankin kurkkuun tuon tuosta, liputin ja liputan toivon vahvan sanoittamisen sekä eteenpäin katsomisen puolesta. On tärkeää katsoa minne haluaa mennä; on kenties jopa tärkeämpää katsoa sinne minne haluaa mennä!

Myös yhteisön voima on keskeistä. Samalla kun kiusaamisväkivallan liekeistä ponnisteleva perhe yhdistyy itse yhteisönä omien arvojensa ympärille, on hyödyllistä vahvistaa perheen ulkopuolisen yhteisön voimaa. On tärkeää PUHUA ÄÄNEEN kiusaamisväkivallasta ja omistaa oma osuus tarinasta. Toimijuuden löytäminen on hyvin keskeistä selviytymisen tahdolle, ja se on mielestäni erityisen keskeistä nuorelle mielelle.

Tee silti. Usko silti!

Vaikka ei tekisi mieli, usko hyvään. Toivo ja rakenna parempaa askel askeleelta. Tee rikosilmoitukset ja nosta suurin mahdollinen äläkkä. Älä tyydy, äläkä pelkää olla vaativa. Se on sinun roolisi, muilla on muut roolit. Luota ja anna luottamusta. Suomalaiset sanovat usein, että luottamus ansaitaan. Itse uskon, että luottamusta on kahta sorttia: luottamusta ihmisen potentiaaliin ja luottamusta tekemiseen. Usein ne, jotka sanovat luottamuksen olevan ansaittava asia, puhuvat nimenomaan tekemiseen luottamisesta. Minä olen päättänyt uskoa ihmisen potentiaaliin. Se on mielestäni ollut keskeisessä asemassa vaaliessani tulevaisuususkoa ja jaksamista – arjen resilienssiä!

Pimeintä on juuri ennen valoa. Luo valoa siihen pimeyteen, joka teitä uhkaa. Jos lisäät pimeyteen pimeyttä, et muuta mitään. Pimeyttä vastaan taistellaan vain valolla.

Rakkaudella,

Riina Law

Kirjoittaja on kirjailija ja viestinnän ammattilainen