Matalan kynnyksen yli
Astuin Punakylän nurkalle 2018 muuttaneen Mattilan avoimesta ovesta sisään elokuisena maanantaina. Olin tosin käynyt kerran entisessä tilassa Laukontorilla ja nettisivun perusteella tiesin toiminnan perusajatuksesta mutta eka kerta oli tuolloin lähinnä ”pakollinen” käynti erään muun toiminnan yhteydessä. Nyt tulin vapaaehtoisesti. Istuin alas ja katselin.
Väkeä tuli ovesta tasaiseen tahtiin. Marko ja Mika tarjoilivat kahvia, olin asemissa pöydän ääressä outoillen että mitähän tästä oikein tulee. Singahdanko ulos samantien vai vasta vartin päästä… Ei niin että olisin katunut tulemistani tai ollut erityisen voimakkaassa tunnetilassa. Olin melko rauhallinen mutta mietin kuitenkin sitä että tutustunko täällä yleensä keneenkään ja olenko tälle porukalle edes olemassa. Huomataanko minut? Huoli osoittautui harhaksi.
Mattilassa ei kukaan jää näkymättömäksi mieheksi. Toki oma aktiivisuus avitti sisäänajossa: kyselin Mattilan viikko-ohjelmasta, muista aktiviteeteista ja toiminnasta ja Marko auliisti kertoi ja vastaili kysymyksiini. Alkoi helpottaa. Pahin jännitys ja uudessa ympäristössä outoilu jonka peittämisessä suomalainen mies yrittää aina olla niin hyvä meni menojaan. Epävarmuus hälveni. Vähitellen. 10% puolessa tunnissa tai jotain. Maskuliinisuus on suure jota täytyy aina mitata jotenkin. Mutta jäi aika lailla prosentteja sille kotimatkallekin vielä.
Ehkä Mattilasta löytyisi toisenlaisia suureita oman merkityksensä mittaamiseen yhteisössä, yhteiskunnassa, maailmassa?
Kuukautta myöhemmin outoilen yhä, en osaa oikein puhua etenkään maahanmuuttajamiesten kanssa vaikka haluaisinkin tai yhteinen kieli puuttuu mutta tunnen oloni rennommaksi. Mattilassa on hyvin tiivis yhteisö ja lämmin ryhmähenki. Thats what we call in Finland a reilu meininki.
Ilmapiirin luomisessa ja ylläpidossa on paljon ohjaajien harteilla. Hyvin he hommansa osaavat. Uuden tulokkaan ensimmäiset käyntikerrat voivat silti olla hämmentäviä, jopa pelottavia. Miten ottaa tilaa jossa jokaisella tuntuu olevan jo oma paikkansa. Olenko vain muiden tiellä vai olisiko myös minulle täällä jokin tila? Miten sen otan ja tohdinko? Itsetuntoa koetellaan. Näkyvä hierarkia puuttuu. Voisi jopa sanoa että se loistaa poissaolollaan. Minua sen puuttuminen ei haittaa mutta se voi kummastuttaa miestä joka on tottunut lauman nokkimisjärjestyksessä aina asettumaan johonkin lokeroon tai tasoon, linjaorganisaation laatikkoon työssä, harrastuksissa tai kaveripiirissä. Onhan se tuttua ja turvallista, miehenä elämiseen aina atavistisesti kuuluvaa, joten sen uupuminen voi oudoksuttaa.
Kilpailullisuus ei ole vahvasti läsnä myöskään tai sen tarvetta voi tyydyttää Mattilan peliryhmissä (futsal, lentopallo, miksei kortti- ja lautapelitkin). Hierarkkisuus ja jatkuva kilpailu, nuo miehen identiteetin ja olemisen peruspuitteet, niille ei näytä kovin vaivattomasti löytyvän sijaa Mattilasta.
Palaan vielä alkukankeuteen. Muistan erään miehen joka oli Mattilassa seuraavalla viikolla. Hän taisi myös olla uusi tulokas. Ajattelin jutella hänelle jossain vaiheessa, luin välillä lehden, äijät pelasivat aasia jota kuuntelin sivukorvalla ja sitten huomasin että kaveri oli kaikonnut. Pysyvästikö? Jää nähtäväksi. Harmitti jotenkin epämääräisesti. Oliko hän sellainen mies joka käy kerran mutta ei tule enää uudelleen? Se on ok, mutta jos lähtee pettyneenä niin silloin jokin on mennyt vikaan. Olisin voinut olla samanlainen tapaus. Olin vain lujasti päättänyt että hommaa en ainakaan yhteen kertaan jätä. Peritamperelaista jurnutusta?
Kun sama porukka on ollut yhdessä jopa seitsemän vuotta, tuntee toisensa hyvin ja on jakanut yhdistävät kokemukset milloin missäkin tilanteessa peli-illoista metsäretkiin ja reissuihin niin noviisin voi olla vaikea tuntea kuuluvansa joukkoon tai pääsevänsä sisään yhteisiin juttuihin. Jopa porukan keskinäinen huulenheitto lentää monesti reilusti yli hiusrajani. Mutta silloin on oltava realisti. En voi olla osa näiden miesten yhteistä historiaa, jaettua ja koettua, mutta voin olla osa sitä tulevaisuudessa. Ei kannata lannnistua. Jokainen on tullut ovesta joskus ensimmäisen kerran. Samat tuntemukset ovat olleet miltei jokaisella – paitsi niillä harvoilla onnekkailla maailmankansalaisilla jotka tuntevat olonsa heti kotoisaksi kaikkialla ja ovat kuin kala vedessä missä tahansa paikassa.
Reilu kohtaaminen ja keskinäinen kunnioitus – niille on Mattilan perustukset valettu ja siinä on mielestäni onnistuttu. On vaikea uskoa että ketään Mattilan kynnyksen yli astuvaa miestä torjuttaisiin tai hän tuntisi olonsa hyljeksityksi mikäli tulee paikalle avoimin mielin ja paikan pelisäännöt tunnustaen. Pärstäkertoimella ei ole täällä merkitystä, ei myöskään iällä, rodulla, kansalaisuudella tai sosioekonomisella asemalla.
Tavallinen mies saa olla niin tavallinen kuin itse haluaa, pätemistä todistavia performansseja tai markkinointipuheita ei tarvita. Aion jatkaa tutustumista näihin miehiin ja tähän individualistisesta nykymenosta ja panssaroidusta mieheydestä poikkeavaan ainutlaatuiseen yhteisöllisyyteen
