2.10. 2024, Monitoimitalo 13, Tampere
Setlementti Tampereen 30v-juhlavuoteen liittyvässä dialogitilaisuudessa pohdittiin, miten väkivalta näkyy nykyään enemmän vai tuleeko väkivalta paremmin esille kuin aiemmin. Toleranssi väkivaltaa kohtaan on madaltunut, ja ihmiset puhuvat siitä avoimemmin. Sosiaalinen media ja muu julkisuus ovat tuoneet väkivallan lähemmäksi arkea, mikä herättää huolta sen vaikutuksista erityisesti nuoriin. Seksuaalirikosten ja muun väkivallan raportointi on parantunut, mikä osaltaan selittää väkivaltatilastojen kasvua. Dialogissa pohdittiin myös, kuinka lainsäädännölliset muutokset vaikuttavat siihen, miten väkivalta tilastoidaan ja miten siihen puututaan.
Asiantuntijoina keskustelussa:
- Eva Tawasoli (Vihreiden alue- ja kaupunginvaltuutettu, Vantaa, sote-asiantuntija)
- Noora Kannisto (väkivallan ehkäisyn suunnittelupäällikkö, Pirha)
- Tiia Muriuki (erityisnuorisotyön koordinaattori, Tampereen kaupunki)
- Sirpa Määttä (sosiaalityöntekijä, Pirha Sosiaalipäivystys)
- Irina Remes (vastaava väkivaltatyön asiantuntija, Aggredi Pirkanmaa/ Tampereen ensi- ja turvakoti)
- Rebwar Karimi (kriisityöntekijä, Setlementti Tampere Didar-työ)
- Samu Hisso (kriisityöntekijä, Setlementti Tampere Perheväkivaltaklinikka)
- Päivi Honkatukia (professori, väkivaltatutkija, Tampereen yliopisto)
Keskustelun ohjaajana toimi Olli-Pekka Ahtiainen Dialogiakatemiasta.
Useat keskustelijat toivat esiin, että väkivallan ennaltaehkäisy vaatii varhaisempaa puuttumista ja resursointia. Erityisesti lasten ja nuorten kohdalla tarvitaan pitkäjänteistä työtä, jotta väkivaltaiset käyttäytymismallit voidaan muuttaa. Dialogissa korostettiin, että luonnolliset ympäristöt ja sosiaaliset suhteet ovat heikentyneet, mikä lisää nuorten yksinäisyyttä ja väkivalta-alttiutta.
Perheväkivalta nähtiin laajasti ongelmana, joka on piilossa kodin seinien sisällä. Suomessa kerätään paljon tietoa perheväkivallasta, mutta resursseja ei välttämättä suunnata oikeisiin paikkoihin. Keskustelussa korostettiin myös sukupuolten välisiä eroja ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, joista erityisesti kunniaan liittyvä väkivalta liitetään herkästi vain maahanmuuttajiin, vaikka koskettaa monia muitakin yhteisöjä. Istanbulin sopimus ja sen käsittely poliittisessa keskustelussa nousivat myös esille.
Keskustelussa kritisoitiin poliittisia toimijoita siitä, että väkivalta politisoituu ja tiettyjä ihmisryhmiä kuten maahanmuuttajat ja nuoret leimataan väkivallan tekijöiksi. Median tapa käsitellä väkivaltaa sensaationhakuisesti ja negatiivisten tarinoiden korostaminen voi luoda turhaa pelkoa ja polarisointia yhteiskunnassa. Eri kulttuurien käyttäytymismallit, kuten häpeä ja kunniaväkivalta, tulivat esille. Kulttuurien välillä tunnistettiin eroja siinä, miten väkivalta ja häpeä koetaan. Kunniaan liittyvä väkivalta nähdään erityisesti maahanmuuttajayhteisöjen ongelmana, mutta tunnistetaan myös suomalaisten liian salliva suhtautuminen väkivaltaan ja viranomaiskeinojen riittämättömyys väkivallan ehkäisyssä. Dialogissa pohdittiin, miten erilaiset kulttuuritaustat voivat vaikuttaa nuorten käyttäytymiseen ja väkivallan ilmenemiseen.
Keskustelussa nousi esiin, että nuoret reagoivat väkivallalla uusiin tilanteisiin eri tavalla kuin aiemmin. Jengiytymisen pelkoa on, mutta sitä ei välttämättä aina tunnisteta virallisesti. Kuitenkin nuoret saattavat pohtia asiaa omassa arjessaan. Koulumaailmassa ja nuorten keskuudessa väkivalta ja siihen liittyvät käyttäytymismallit ovat merkittävä ongelma, ja median rooli leimaavien stereotypioiden luomisessa herätti huolta. Koulukiusaaminen on edelleen iso ongelma, ja se liittyy usein myöhemmin myös aikuisten tekemään väkivaltaan. Kiusaamisen ehkäisyyn suunnattuja ohjelmia pidettiin osin pinnallisina, ja toivottiin pitkäjänteisempää työtä väkivallan ehkäisemiseksi kouluissa.
Dialogissa pohdittiin ammattilaisten roolia väkivallan ennaltaehkäisyssä ja hoidossa. Monesti ammattilaiset pelkäävät ottaa väkivallan puheeksi tai eivät tiedä, miten käsitellä väkivaltateemoja asiakastilanteissa. Tämä voi johtaa siihen, että väkivaltaa ei käsitellä riittävän tehokkaasti. Toisaalta korostettiin myös, että ammattilaisten asenteet voivat olla ongelmallisia, ja he voivat vältellä tiettyjen väkivallan muotojen käsittelyä osaamattomuuden/ keinottomuuden takia tai omien käsittelemättömien väkivaltakokemustensa vuoksi.
Väkivallan kitkemiseksi tarvitaan sekä yksilön että yhteisön vastuuta. Yksilön on tunnistettava omat väkivaltaiset taipumuksensa, ja yhteiskunnan on luotava rakenteet, joissa väkivaltaan puututaan varhaisessa vaiheessa. Keskustelussa nousi esille, että väkivalta loppuu vain, jos tekijä itse haluaa lopettaa sen, mutta yhteiskunnan on tarjottava siihen riittävät tukipalvelut ja resurssit.